VALIKKO
Deleuze-and-Guatarri-Capitalism-and-Schizophrenia-720x540

Teoria ja tutkimus tulemisen tilassa: Deleuzen ja Guattarin ajattelun hyödyistä musiikintutkijalle

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2017/03/deleuze-ja-guattari/
Twitter
Share

Milla Tiainen

 

FT Milla Tiainen on musiikkitieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopistosta.

 

Monelle musiikintutkijalle nimet Gilles Deleuze ja Félix Guattari saattavat synnyttää assosiaation vaikeaselkoisista ajattelijoista. Näihin yhdessä ja erikseen kirjoittaneisiin filosofeihin liittyy mielikuvia ”sen hankalimman ääripään” mannermaisista teoreetikoista, joiden argumentaatio ja käsitteet – tulemisesta (engl. becoming, ransk. devenir) elimettömään ruumiiseen (engl. Body without Organs, ransk. corps sans organs) – päihittävät kimuranttiudessaan useat saman sukupolven ajattelijat, kuten Jacques Derridan tai Luce Irigarayn. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun kollega musiikintutkimuksessa tai muulla ihmistieteen alalla on todennut minulle kokevansa Deleuzen ja Guattarin ajattelun esoteeriseksi vailla ilmeistä hyötyä omalle työlleen.

Ne, jotka ovat seuranneet filosofien tieteellistä vastaanottoa, voivat yhdistää heidät myös teoreettiseen koulukuntaan, jopa kulttiin. Ympäröihän heitä nykyään melkoinen akateeminen alakulttuuri ja ”tuotantokoneisto”. Vuotuiset Deleuze-konferenssit ja opiskelijaleirit (sic), lukuisat kommentaariteokset sekä angloamerikkalaisten kustantamoiden julkaisemat kirjasarjat ja Deleuze Studies -lehti ovat nostaneet Deleuzen ja Guattarin tutkimuksen kohteiksi ja auktoriteeteiksi tavalla, joka on lähes ennen kokematon ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Lienee selvää, että tällaisen auktoriteettiaseman rakentaminen sisältää ongelmia tieteen (itse)kriittisyyden kannalta.

Tietoisena näistä ongelmista eikä suinkaan tuulesta temmatuista mielikuvista tarjoan seuraavassa pari pohdintaa Deleuzen ja Guattarin merkityksestä erityisesti musiikintutkimuksen metodologisille lähtökohdille. Pohdinnat kumpuavat kokemuksistani musiikkitieteilijänä, joka on pyrkinyt kehittämään heidän ajatteluaan eteenpäin omissa, esimerkiksi laulajia ja oopperakulttuuria koskevissa tutkimuksissaan (esim. Tiainen 2008; 2017). Olen myös osallistunut heidän ajatteluunsa liittyviin laajempiin tutkimuskäytäntöihin Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa ”Deleuzian music research” (2012–2016; ks. Moisala, Leppänen, Tiainen & Väätäinen 2017a).

Tavoitteeni ei ole esiintyä Deleuzen ja Guattarin ajattelun herooisesti sisäistäneenä asiantuntijana eikä käännyttää ketään heidän seuraajakseen. Pikemmin hahmotan omien kokemusteni avulla kahta seikkaa. Ensinnäkin, mitä voisivat olla sellaiset nykyisen musiikintutkimuksen useaa aluetta koskettavat kysymykset, joiden käsittelyyn Deleuzen ja Guattarin projekti ehdottaa suuntaviivoja? Toiseksi, millaisia toiminnan tapoja ja ongelmia liittyy ylipäänsä filosofisten käsitteiden tai teoreettisten projektien (joihin viitataan englanniksi käsitteellä ”high theory”) työstämiseen osaksi tiettyjen tutkimusalojen käytäntöjä? Miten teoriaa voi siis metodologisoida? Kuinka tämän voisi tehdä niin, etteivät sen enempää teoria kuin tietyn alan tutkimuskohteet ja -menetelmät näyttäydy jo muodostuneina, itseriittoisina ilmiöinä, vaan muokkautuvat aidosti suhteessa toisiinsa?

Teorian, metodologian ja tietyn tarkastelukohteen vuorovaikutukset koskettavat jokaista musiikintutkijaa. Silti näiden vuorovaikutusten tarkempaan toteutumiseen ei välttämättä paneuduta yksittäisissä tutkimusteksteissä, saati, että niille säännöllisesti omistettaisiin puheenvuoroja. Tähän varmasti vaikuttaa nykyään korostunut paine tuottaa tiettyjen formaattien mukaisia referee-julkaisuja nopealla aikataululla. Tieteenalan kehittämisen nimissä on kuitenkin tarpeen käydä keskustelua teorian kanssa työskentelyn tavoista. Deleuzen ja Guattarin maineeltaan vaikeaselkoinen ja osin ongelmallisesti kanonisoitu filosofia voi tarjota tällaiselle keskustelulle impulsseja.

Yksi keskeinen lähtökohta teorioiden sekä tutkimustiedon syntyä koskevien – eli metodologisten – ratkaisujen välisessä vuorovaikutuksessa on tietysti, millaisiin kysymyksiin jokin teoria pureutuu. Teorian keskittyminen esimerkiksi sukupuolen sosiaaliseen luonteeseen tai inhimillisen kokemuksen ruumiilliseen perustaan vaikuttaa keskeisesti siihen, miten se voi muokata eri metodologisia lähestymistapoja, tutkimuskohteita ja tieteenaloja, ja muovautua suhteessa niihin.

Deleuzen ja Guattarin ajattelu saattaa näyttäytyä vailla selvää fokusta. Heidän tekstinsä liikkuvat eklektisesti aihepiiristä toiseen ulottuen elokuvasta ja muista taiteista kieli- ja yhteiskuntateorioihin sekä psykoanalyysin kritiikkiin (esim. Deleuze & Guattari 1980; 1987). Nähdäkseni heidän työnsä kiinnostavin – ja mahdollisuuksiltaan avoin – käyttövoima musiikintutkimukselle piilee kuitenkin niissä ontologisissa ajattelutavoissa, joita he hahmottavat yhä uudestaan tarkastellessaan eri ilmiöitä. Tärkein näistä on Deleuzen ja Guattarin sitkeä olemus- ja perustahakuisen ajattelun kyseenalaistaminen, oli näissä oletetuissa perustoissa kyse transsendenteista ideoista tai historiallisesti ja sosiaalisesti määrittyvistä identiteeteistä. Heidän mukaansa kaikkia olemisen tapoja luonnehtii variaatio ja muutos: erottuminen siitä, mitä jo oli. Variaatiota syntyy, kun olemisen virtuaalinen taso eli jonkin tietyn olennon ajan kuluessa muodostuvat potentiaalit toimia, kokea ja niin edelleen aktualisoituvat eri tavoin eri tilanteissa (esim. Deleuze 1996).

Deleuzen ja Guattarin fokus prosessiin ja muutokseen läpäisee lukuisia heidän käsitteitään tulemisesta ja affektista de- ja re-territorialisaatioon. Yhtenä johdonmukaisimmista länsimaisen olemusajattelun purkuyrityksistä heidän filosofiansa voi tukea musiikintutkimuksenkin monelle suuntaukselle keskeistä essentialisoivan ajattelun purkamista sekä musiikkiin liittyvien kulttuuristen ja eksistentiaalisten muutosten analyysia. Tutkijoiden on vain arvioitava, minkä Deleuzen ja Guattarin käsitteiden kanssa on kulloinkin mielekästä työskennellä. Ne kytkeytyvät toisiinsa monin tavoin ja lähestyvät samoja kysymyksiä eri painotuksin.

Toinen toistuva piirre Deleuzen ja Guattarin filosofiassa on, että he välttävät ensisijaistamasta tiettyjä ihmistieteiden perinteisiä lähtökohtia, kuten maailman representoiminen kielessä (tai muiden symbolien avulla) sekä yksilö- ja ihmiskeskeiset käsitykset. He pyrkivät tarkastelemaan todellisuutta erilaisten semioottisten, sosiaalisten ja materiaalisten, inhimillisten ja ei-inhimillisten prosessien koosteina (esim. Deleuze & Guattari 1987: 25, 84 –86, 504–505). Tämä painotus voisi asettua kiinnostaviin vuorovaikutuksiin esimerkiksi ekomusikologisten näkökulmien kanssa (esim. Torvinen 2012; Allen & Dawe 2015).

Kosketuskohdat musiikintutkimuksen keskusteluihin eivät silti vielä kerro, miten Deleuzen ja Guattarin filosofian kanssa työskentely voisi vaikuttaa tutkimusmetodologioihin. Miten tämä kenties havainnollistaa teorian ja metodologian mahdollisia suhteita? Yllä mainitun ”Deleuzian music research” -projektimme yhtenä tuloksena päädyimme esittämään, että musiikintutkijat voivat muuntaa Deleuzen ja Guattarin käsitteitä aktiivisiksi metodologisiksi työkaluiksi omissa hankkeissaan. Toisaalta tämän filosofian voi kohdata metateoriana, joka muuttaa tutkimuksentekoa koskevaa ajattelua ylipäätään. (Moisala, Leppänen, Tiainen & Väätäinen 2017b: 3.)

Käsitteiden muuntamisesta metodologisiksi välineiksi tarjoaa esimerkin Taru Leppäsen (2017) kehittämä kuuroksi-tuleminen (becoming Deaf), joka laajentaa Deleuzen ja Guattarin tulemisen käsitettä. Kuuroksi-tuleminen soveltuu Leppäsen mukaan tarkastelutavaksi erilaisiin tutkimusaineistoihin, kuten haastatteluihin ja musiikkiesityksiin. Sen avulla etsitään aineistosta hetkiä, jolloin kuurojen muusikoiden tavat musisoida, kuvata kokemuksiaan ja määritellä musiikkia haastavat käsillä olevan musiikkikulttuurin aiempia, usein kuulokeskeisiä ymmärryksiä. Kuuroksi-tulemisessa on siten kyse sen tarkastelusta, miten kulttuurisesti marginalisoidut musiikilliset käytännöt voivat luoda uusia musiikin olemassaolon ja käsittämisen tapoja – sekä kuuroille että ei-kuuroille.

Itse olen puolestani muokannut esimerkiksi Deleuzen ja Guattarin kooste- ja keskellä-käsitteitä (engl. assemblage, middle) sen tutkimiseen, millaisten tilannekohtaisten ja aiemman tutkimuksen valossa yllättävien sosiaalisten, symbolisten ja aineellisten tekijöiden välisissä suhteissa klassinen laulajuus muodostuu (Tiainen 2012; 2017).

Puhe käsitteiden ”muuntamisesta” – niiden ”soveltamisen” sijaan – viittaa Deleuzen ja Guattarin muutoksen ontologian rohkaisemaan, mutta ehkä laajemminkin pätevään ajatukseen teorian ja metodologian suhteesta. Tämän ajatuksen mukaan teoriat ja niiden käsitteet eivät ole valmiita todellisuutta koskevia väittämiä, joista tutkija voisi valita sopivimmat käyttöönsä. Nekin ovat alituisessa tulemisen tilassa. Toisin sanoen emme tiedä, mitä uusia ideoita, menetelmällisiä ratkaisuja ja tutkimuskohteen hahmotuksia jokin teoria mahdollistaa, kun sen kanssa työskennellään eri tutkimusprosesseissa ja -koosteissa. Samalla muuntuvat myös tuon teorian toimintakyky ja potentiaali.

Kun teorioiden ”soveltamista” ajatellaan tällaisina käsitteiden, kohteiden ja menetelmien toisiinsa vaikuttavina tulemisina, voidaan välttää ainakin osittain se, että musiikintutkimus ja nk. korkea teoria jäisivät toisistaan erillisiksi tai jompikumpi hallitsisi toista. Samalla vältetään teorioiden asettaminen jalustalle valmiiksi kuviteltuina järjestelminä – vaara, joka liittyy buumiin Deleuzen ja Guattarin ympärillä, mutta koskee viime kädessä mitä tahansa teoreettista projektia.

Lähteet

Allen, Aaron S. & Kevin Dawe, toim. 2015. Current Directions in Ecomusicology: Music, Culture, Nature. New York ja Lontoo: Routledge.

Deleuze, Gilles 1996. ”L’actuel et le virtuel”. Dialogues. Pariisi: Flammarion, 177–181.

Deleuze, Gilles & Félix Guattari 1980. Anti-Oedipus: Capitalism and Schizophrenia. [Alkuteos: L’Anti-Œdipe]. Käänt. Robert Hurley et al., esipuhe Michel Foucault. Minneapolis ja Lontoo: University of Minnesota Press.

Deleuze, Gilles & Félix Guattari 1987. A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizophrenia [Alkuteos: Milles Plateaux] Käänt. Brian Massumi. Minneapolis ja Lontoo: University of Minnesota Press.

Leppänen, Taru 2017. ”Unfolding Non-Audist Methodologies in Music Research: Signing Hip Hop Artist Signmark and Becoming Deaf with Music”. Musical Encounters with Deleuze and Guattari. Toim. Pirkko Moisala, Taru Leppänen, Milla Tiainen & Hanna Väätäinen. New York ja Lontoo: Bloomsbury Academic, 33 –50.

Moisala, Pirkko, Taru Leppänen, Milla Tiainen & Hanna Väätäinen, toim. 2017a. Musical Encounters with Deleuze and Guattari. New York ja Lontoo: Bloomsbury Academic.

Moisala, Pirkko, Taru Leppänen, Milla Tiainen & Hanna Väätäinen 2017b. ”Introduction”. Musical Encounters with Deleuze and Guattari. Toim.Pirkko Moisala, Taru Leppänen, Milla Tiainen & Hanna Väätäinen. New York ja Lontoo: Bloomsbury Academic, 1–29.

Tiainen, Milla 2008. ”Corporeal Voices, Sexual Differentiations: New Materialist Perspectives on Music, Singing, and Subjectivity”. Sonic Interventions. Toim. Sylvia Mieszkowski, Joy Smith & Marijke de Valck. Amsterdam: Rodopi, 147–168.

Tiainen, Milla 2012. Becoming-Singer: Cartographies of Singing, Music-Making and Opera. Turku: Uniprint.

Tiainen, Milla 2017. ”Singing Non-Human-Centric Relational Futures – The Algae Opera as an Assemblage”. Musical Encounters with Deleuze and Guattari. Toim. Pirkko Moisala, Taru Leppänen, Milla Tiainen & Hanna Väätäinen. New York ja Lontoo: Bloomsbury Academic, 87–106.

Torvinen, Juha 2012. ”Johdatus ekomusikologiaan: musiikintutkimuksen vastuu ympäristökriisien aikakaudella”. Etnomusikologian vuosikirja 24: 8–34.

**
Artikkelin kansikuva: Dawn Pendergast’s blog.

LISÄÄ KOMMENTTI