VALIKKO
Pasi Tiitola

Musiikillisilla kohtaamisilla toiseuden pelkoa vastaan

RSS
Facebook
Google+
http://musiikinsuunta.fi/2016/01/musiikillisilla-kohtaamisilla-toiseuden-pelkoa-vastaan/
Twitter
Share

 

Lari Aaltonen on etnomusikologi, jonka kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat mm. etnisyyden esittäminen musiikissa, pakotettu siirtolaisuus ja soveltava etnomusikologia. Hän työskentelee Kulttuuriosuuskunta Uulussa tutkijana ja talouspäällikkönä.

 

Petra Käppi on etnomusikologi ja johtaa Encounters-hanketta Kulttuuriosuuskunta Uulussa. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat brasilialainen ja itäafrikkalainen musiikki ja tanssi, monikulttuurinen varhaisiän musiikkikasvatus ja suomalais-ugrilaiset kansat ja soittimet.

 

Tampereelta käsin operoiva, kansan- ja maailman musiikin valtakunnallista koulutusta päätyönään tarjoava Kulttuuriosuuskunta Uulu toteuttaa parhaillaan Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa hanketta, jossa luodaan taiteiden avulla kohtaamisia turvapaikanhakijoiden ja muiden Suomessa asuvien ihmisten välillä eri puolilla Suomea. Uululaiset ovat reissanneet vuoden 2016 aikana Tampere–Oulu–Kitee–Harjavalta–Kolari–Raasepori–Kajaani-akselilla n. 20 kunnassa. Näillä paikkakunnilla on järjestetty työpajoja, konsertteja, perhekerhoja sekä erilaisia tapahtumia. Työpajoissa ja tapahtumissa on tuotu eri taustoista tulevia ihmisiä yhteen ja niissä on harjoitettu sirkusta, soitettu, laulettu, tanssittu ja tehty käsitöitä. Etnomusikologien perustaman Uulun perustoimintaan kuuluu erilaisia musiikillisia opetus- ja konserttikokonaisuuksia, ja tilaajina ovat niin neuvolat, päiväkodit ja koulut kuin ikäihmisten palvelutalotkin. Encounters-hankkeessa näitä perustoimintoja on muokattu vastaamaan hieman uudentyyppistä kohderyhmää. Samalla on kehitelty uusia toimintamuotoja, kuten paikallisesti järjestettäviä iltamia, joissa työpajoissa valmistellut esitykset pääsevät lavalle ja ihmisryhmät kohtaavat toisiansa illan kuluessa.

Eniten projektin aikana on tehty kouluvierailuja. Kouluissa olemme pyytäneet opettajia yhdistämään valmistavan opetuksen ja tavallisen opetuksen luokkia ryhmiksi, joille olemme pitäneet yleensä kaksi työpajaa. Näiden työpajojen aikana on tutustuttu hieman soittimiin eri puolilta maailmaa, mutta pääosassa työpajoissa on yhteisen laulun tekeminen. Teemme lauluun oppilaiden kanssa sanat, sävelen sekä sovituksen. Sanoitusten tekeminen ryhmän kanssa on hyvä prosessi tutustuttaa lapsia toisiinsa ja tuoda esille sitä, että meillä kaikilla ihmisillä on paljon yhteistä, tulimme mistä päin maailmaa hyvänsä. Tästä esimerkkinä tulee mieleen yksi vierailu koululla, jossa monet paikalliset lapset suhtautuivat hyvin pelokkaasti ja epäluuloisesti turvapaikanhakijalapsiin. Sanoituksia tehdessämme rupesimme miettimään, mitkä ovat kenenkin lempiruokia. Tällöin huomasimme, että kaikilla oli aika lailla samat lempiruuat: pizza, kebab ja lihapullat. Tällaisilla pienillä arkipäivän oivalluksilla on mahdollista tuoda ihmisiä lähemmäksi toisiaan ja kaventaa sitä kulttuurista kuilua, jonka ihmiset rakentavat omista mielikuvistaan eri ihmisryhmien välille. Viitteenä siitä, kuinka samanlaisia ihmiset lopulta ovat, toimii 2014 vuonna Vilppulan kosken koululla tehty laulu Minä tykkään!. Tämä laulu on tehty alle puoli vuotta Suomessa olleiden tulleiden turvapaikanhakijalasten kanssa, joista osa oli tullut Afrikasta, osa Lähi-idästä ja osa Aasiasta. Nauhoitteen sovituksesta ja esityksestä vastaa Uulun Biisinikkarit-orkesteri, joka on perustettu vuonna 2015 esittämään Uulun työpajoissa tehtyjä lauluja. Laulun sanoista on helppo havaita, kuinka lapset tykkäävät samoista asioista joka puolella maailmaa.

Linkki: Biisinikkarit-orkesteri: Minä tykkään!

 

Hankkeen aikana olemme myös esittäneet paljon toiminnallisia konsertteja, jossa yleisö pääsee itse osallistumaan konsertin kulkuun. Toinen esitettävä konsertti esittelee suomalaista arkaaista tai siihen pohjautuvaa musiikkiperinnettä ja toisessa konsertissa taas kuullaan välähdyksiä Suomen suurimpien maahanmuuttajaryhmien musiikista. Jälkimmäisen esityksen nimi on Krokotiili Kwento ja yhteisen äänen metsästys. Tästä esityksestä on olemassa myös työpajaversio, joka soveltuu kaiken ikäisille.

Video 1: Krokotiili Kwento.

Suomalaisuuden monet kasvot

Hankkeen aikana saamamme palaute on ollut hyvää ja työpajat ja tapahtumat ovat olleet järjestäen onnistuneita. Vaikka toimintakentältä ei ole tullut mitään negatiivista palautetta, on hanke ollut hyvin ajatuksia herättävä ja pakottanut Uulun työntekijät pohtimaan omia työtapojaan sekä katsomaan Suomea yhteiskuntana uudesta näkökulmasta.

Vuoden aikana olemme kohdanneet tuhansia turvapaikanhakijoita ja sitä myötä alkaneet hiljalleen hahmottaa, minkälaisena Suomi näyttäytyy heidän silmissään. Kuva Suomesta ei aina ole kovin positiivinen. Kärjistettynä voisi kuvailla, että turvapaikanhakijan näkökulmasta Suomi voi näyttäytyä hyvin epäystävällisenä, autiona ja hiljaisena maana, johon he ovat päätyneet täysin mielivaltaisen ja ailahtelevan politiikan ja byrokratian koneiston heiteltäväksi. Positiivisena puolena Suomessa toki aina nähdään turvallisuus, ja useimmiten se onkin turvapaikanhakijoille merkittävin seikka.

Hankkeen aikana tapahtuneet kohtaamiset ovat saaneet aikaan sen, että myös oma kuvamme Suomesta on muuttunut. Olemme tutustuneet enemmän sellaiseen kirjallisuuteen, jossa Suomessa asuvat vähemmistöt kirjoittavat vähemmistöjen asemasta Suomessa ja olemme käyneet enemmän keskusteluja tästä aiheesta eri vähemmistöryhmien edustajien kanssa. Vuonna 2015 julkaistun Suomen Somalit -kirjassa asetelmat kiteytyvät näin: ”Ulkomaalaisuus, eri ihonväri, maahanmuuttajuus – kaikki nämä olivat meille uusia identiteettejä, jotka meille annettiin.” (Mubarak, Nilsson & Saxén 2015, 47–48.)

Yllä olevassa sitaatissa tiivistyy yksi tämänkin sujuvampaan kotoutumiseen tähtäävän hankkeen suurimmista haasteista, joka linkittyy niin viralliseen monikulttuurisuus- ja kotouttamispolitiikkaan, kotoutumisen mekanismeihin sekä ajatuksiin musiikin roolista identiteettien tukijana, luojana ja heijastajana. Ihmisen identiteetti on jatkuvassa muutoksessa ja reagoi uusiin tilanteisiin, paikkoihin ja sosiaalisiin kohtaamisiin eri tavoin (esim. Hall 2002, 39–41). Identiteetin muutokset vielä korostuvat pakotetun siirtolaisuuden tilanteessa, jossa henkilö joutuu sopeutumaan olosuhteisiin, joihin hän ei ole itse hakeutunut ja paikkoihin, joihin hän ei ole suunnitellut tulevansa (esim. Reyes 1999, 15–16). Musiikki voi toimia tällaisessa tilanteessa vanhan identiteetin vahvistajana tai uuden tukena juuri sen vuoksi, että kaikilla on jonkinlainen kosketus musiikkiin ja sen kautta on helppo lähestyä vaikeitakin kysymyksiä (esim. Baily 2005; Reyes 1999; Diehl 2002).

Hankkeessa, jossa pyritään luomaan kohtaamismahdollisuuksia eri taustoista tulevien ihmisten välille, on ensiarvoisen tärkeää, että hanke ei anna identiteettiä valmiina, sijoita ihmisiä jo etukäteen johonkin tiettyyn karsinaan. Tavoitteena on pyrkiä huomioimaan ihmisten omat kiinnostuksen kohteet, tarpeet ja positiot ja olla valmiina muuttamaan jo juurtuneita käsityksiä omasta ja toisten kulttuurista. Tämä on hyvin haastavaa, eikä se ole ollut yksinkertaista myöskään Encounters-hankkeessa. Helposti on ojentamassa irakilaiselle henkilölle ensimmäisenä ud-luuttua soitettavaksi, vaikka se ei välttämättä ole lainkaan osa hänen henkilökohtaista maailmaansa tai edusta mitenkään hänen kulttuuripiirinsä nykytilaa. Kuinka moni suomalainen ulkomailla todella samaistuu kanteleeseen ja sen soittoon? Tähän kiinnostavaan kysymykseen palataan vielä myöhemmin.

Stereotyyppiset käsitykset eri kulttuureista ovat osaltaan luontevaa maailman kategorisointia, mentaalisten karttojen luomista siitä, miten me näemme maailman ja miten luovimme siinä sosiaalisissa suhteissa ja kohtaamisissa (Pickering 2001, 2). Stereotypioiden purkaminen lähtee ihmisen kohtaamisesta, dialogista, mutta kohtaamisissa taas valta-asetelmat ovat läsnä alusta alkaen – kenellä on mahdollisuus toimia tässä yhteiskunnassa tasa-arvoisena toimijana, kuka opettaa ja ketä, kuka voi mennä illan tullen kotiin ja kuka ei?

Oma lukunsa ovat myös terminologiset haasteet, jotka voivat joko heijastua ajattelutapoihin tai toimia ajattelutapojen heijasteina. Puhumalla ”turvapaikanhakijoista” ja ”kantaväestöstä” voidaan harhautua ajattelemaan, että nämä ryhmät olisivat selväpiirteisiä ja homogeenisiä ja päätyä korostamaan niiden keskinäistä erilaisuutta, vaikka tavoitteena on nimenomaan tällaisen ”me ja muut” -asetelman purkaminen. ”Valtaväestö” kuvaisi paremmin sitä väestön osaa, johon monesti viitataan ”suomalaisena alkuperäisväestönä” ja ottaa huomioon enemmistön ja vähemmistön suhteet. Vältämme silti tätäkin termiä, sillä sekin osaltaan määrittelee identiteettiä vähemmistöposition kautta. Encounters-hankkeessa olemmekin pääosin pyrkineet puhumaan paikallisista ihmisistä (sisältää sekä kansallisen tason että suppeamman, kuntakohtaisen tason) sekä turvapaikanhakijoista, jotka lähtökohtaisesti sijoittuvat heille itselleen uuteen paikkaan ja tilaan.

Valtakulttuurien oikeuksista

Viime aikoina valtakunnanjulkisuudessakin on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta (cultural appropriation), ja suurimman huomion ovat kenties oikeutetustikin saaneet erityisesti saamelaisiin pukuihin liittyvät väärinkäytökset. Näitä tapauksia on useita – erilaisiin pilailupuodeista ostettuihin saamelaisasujen sovelluksiin ovat pukeutuneet niin missit kuin alppihiihtäjät. Oma lukunsa oli vielä Visit Finlandin Lapin turismin edistämisvideo, joka esitti saamelaiset ”likaisina, villeinä metsäneläiminä”, kuten saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanilo-Aikio huomautti. Kohun vuoksi Visit Finland tekikin uuden version videosta. Lisäksi laajempaa keskustelua on käyty kuvataiteilija Jenni Hiltusen Grind-videoteoksesta, jossa mm. twerkataan lapinpuvussa ja jonka Kiasma osti kokoelmiinsa.

Myös Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron-romaani kirvoitti toimittaja-bloggari Koko Hubaralta kritiikkiä siitä, että kirja on kirjoitettu valkoisen katseen läpi ja omii toisten (etnisten) ryhmien tapoja, käsityksiä ja tuotteita: ”Mikseivät he ymmärrä, että he [valkoiset] eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa? (Hubara 2016).

Kun Uulu tekee työtään esitellen maailman eri musiikkikulttuureja, on haastavaa päästä sellaiseen kulttuurisensitiivisyyden tilaan, että itse opetuksessa olisi mahdollisimman vähän vanhoja valtarakennelmia uusintavia tai uusia valta-asetelmia tuottavia käytäntöjä. Valta-asetelmat ovat läsnä koko ajan – katsomme ja tulkitsemme eri kulttuureita länsimaista käsin, valkoisen katseen läpi, akateemisesti koulutettuina ja niin edelleen.

Oikeus esitellä meille itsellemme vieraita kulttuureja on ollut varsinkin tämän hankkeen aikana puheissamme paljon. Muiden kulttuurien esittämisessä vaanii myös eksotismin vaara – esitetäänkö toinen, vieras nimenomaan eroavaisuuksiensa kautta suhteessa omaan kulttuuriin, ”normaaliin” Korostetaanko niiden outoutta ja vierautta samankaltaisuuksien sijaan? (esim. Born & Hesmondhalgh 2000, 8; 22–31). Koska Uulu tekee työtä musiikin saralla, käytämme opetuksessa paljon soitinkokoelmaamme, johon on kertynyt vuosien varrella lähes viisisataa soitinta eri puolilta maailmaa. Tuomalla erikoisia soittimia ja yhdistämällä näitä yleisön mielissä tietyistä maista tai kulttuureista tuleviin ihmisiin, on riskinä se, että muokkaamme kuvaa esittelemistämme kulttuureista vieläkin eksoottisemmiksi, jopa alkukantaisemmiksi.

Akateemisesti koulutettuina etnomusikologeina toki emme mene helpoimman kautta pukeutuen sulkapäähineisiin tai neljän tuulen hattuihin, vaan pyrimme kaikessa toiminnassa suhtautumaan kunnioittavasti jokaiseen esiteltyyn kulttuuriin ja saamaan kohderyhmän kiinnostuksen heräämään sellaisista musiikkikulttuureista, jotka eivät välttämättä ole niin vahvasti heidän kokemuspiirissään – laajentamaan ihmisten musiikillista ja kulttuurista maailmankuvaa. Työpajoissamme maita ja maanosia ei esitetä monoliittisina ja homogeenisinä kokonaisuuksina, vaan vaikkapa Afrikan eri maista puhuttaessa varmistetaan, että mukana esittelyssä on suurkaupunkien uudempaa klubimusiikkia eikä vahvaa yleistä mielikuvaa takapajuisesta heimoyhteiskunnasta vahvisteta. Voimme silti olla varmoja siitä, että joskus yleisön tai esiteltävän kulttuurin edustaja kokee meidän puhuvan vääristä asioista tai keskittyvän epäolennaisuuksiin.

Kansanmusiikin rooli opetustyössä – yhä syvemmälle marginaaliin?

Kulttuuri on pirstaloitunutta, ja puhuminen minkäänlaisista ”kansallisista kulttuureista” on yhä vaikeammin perusteltavissa (esim. Hall 2002, 45–56). Miksi eri maiden kansanmusiikki olisi oikea tapa lähestyä vieraita kulttuureja? Miten kansanmusiikki ylipäätään määritellään eri maissa? Kuinka moni suomalainen kokee kansanmusiikin olevan tärkeä osa omaa kulttuuri-identiteettiään? Nämä ovat kysymyksiä, joita varmasti jokainen kansanmusiikin opetustyössä toimiva joutuu miettimään, oli opetus erityisen monikulttuurista tai ei.

Turvapaikanhakijat tulevat useimmiten hyvin epävakaista oloista, jolloin kulttuurinen identiteetti voi olla jollakin tavoin hukassa – lähtömaan musiikki-instituutiot voivat olla tuhoutuneet ja eri ryhmien perinteet ovat voineet olla alistettuja tai vainottuja. Minkälaisella asiantuntemuksella me täällä Suomessa olemme auttamassa kulttuuri-identiteetin tukemista tai jopa uudelleen rakentamista? Mihin suuntaan ohjaamme ja minkälaisilla työkaluilla? Kansanmusiikki ei monelle ole kovin läheistä, sillä se voi edustaa jollekin alistavan valtakulttuurin musiikkia tai se voi edustaa menneisyyttä tai sellaista historiaa, jota ei tahtoisi tuoda omasta maastaan esille, saati sitten muistella sitä. Oman hankaluutensa kansanmusiikin käyttöön opetuksessa tuo se seikka, että monen turvapaikanhakijan lähtömaassa on kymmeniä, ellei satoja eri ryhmien kansanmusiikkeja, ja ryhmillä voi olla voimakkaita kulttuurisia ristiriitoja. Mitä näistä painotetaan, miten ristiriidat huomioidaan?

Encounters-hanke pyrkii nimensä mukaisesti ihmisten luontevaan kohtaamiseen ja yhdessä tekemiseen, samalla oppien eri kulttuureista. Tähän tavoitteeseen voi olla joskus vaikeaa sovittaa jo valmiiksi vaikeiksi koettuja kysymyksiä kulttuurista, alkuperästä ja kunkin oikeudesta tehdä ja harrastaa taidetta ja kulttuuria.

Kaikki tämä linkittyy yhteen etnomusikologian peruskysymykseen – mikä on kenenkin kulttuuria? Työskentely diasporayhteisöjen kanssa tuo ajatuksiin kulttuurin liikkuvuudesta, muuttumisesta ja autenttisuudesta uusia sävyjä. Monikulttuurisuus on väestöllinen tosiasia, eletty kokemus moninaisuudesta (Saukkonen 2016, 76). Suomessa on kymmeniä vuosia harrastettu vaikkapa sambaa, erilaisia ”afrotansseja” tai flamencoa, ja suomireggae soi aika ajoin listojen kärjessä. Kuitenkaan näitä voimakkaasti yhteiskunnassamme läsnä olevia taide- ja harrastemuotoja ei lueta osaksi suomalaisen kulttuurin kaanonia, vaikka tosiasia on, että taiteellinen taso tai opetuksen laatu voivat täällä olla jopa korkeammalla tasolla kuin ”alkuperämaassa”. Lisäksi diasporassa voi tavata sellaisia musiikin tai kulttuurin muotoja, jotka ovat muualta jo hävinneet tai muuttuneet aikojen saatossa merkittävästi.

Encounters-hankkeen aikana törmäämme siis jatkuvasti kysymyksiin monikulttuurisuudesta ja suomalaisuudesta, autenttisuudesta, kunkin oikeudesta taiteeseen ja harrastamiseen, kulttuurisiin ristiriitoihin ja niistä selviämisiin, kulttuuriseen omimiseen, eksotismiin, haitallisiin stereotypioihin ja niiden purkamiseen, vähemmistöjen asemaan, turvapaikkapolitiikkaan ja niin edelleen. Työmme tavoitteena on pyrkiä väistelemään ennalta annettuja määrittelyjä ja edesauttaa ihmisten luontaista kiinnostusta toisen ja vieraan kohtaamiseen sekä tarjota siihen välineitä. Etnomusikologia on antanut meille osaltaan valmiuksia näiden asioiden käsittelyyn. Työtä on paljon, mutta se kannattaa!
Lähteet

Born, G. & Hesmondhalgh, D. (toim.) 2000. “Introduction”. Teoksessa Born, G., & Hesmondhalgh, D. (toim.) 2000. Western music and its others: Difference, representation, and appropriation in music. Berkeley, CA, Los Angeles, CA & London: University of California Press.

Baily, John 2005. So Near, So Far: Kabul’s Music in Exile. Ethnomusicology Forum Vol. 14, No.2, 2005

Diehl, Keila 2002. Echoes from Dharamsala. Music in the Life of a Tibetan Refugee Community. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.

Hall, Stuart 2002. Identiteetti. Tampere: Vastapaino.

Hubara, Koko 2016. “Othe(i)ron”. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron (tarkastettu 3.10.2016)

Mubarak, Yusuf M., Nilsson, Eva ja Saxén, Niklas 2015. Suomen somalit. Helsinki: Into Kustannus Oy.

Pickering, Michael 2001. Stereotyping. The Politics of Representation. Chippenham and Eastbourne: Palgrave Macmillan.

Reyes, Adelaida 1999. Songs of the Caged, Songs of the Free. Music and the Vietnamese Refugee Experience. Philadelphia: Temple University Press

Saukkonen, Pasi 2016. “Monta multikulturalismia”. Teoksessa Malik, Kenan 2016. Monikulttuurisuus. Tampere: niin & näin.

***

Artikkelin kansikuvan on ottanut Pasi Tiitola.

print

LISÄÄ KOMMENTTI